Verikoira

Kalpeana kaviona kiirii, kipu painaa tuttuja palkeita.
Rauta se ratsuni kiven kipunoita polkien vaatinut valkeita.
Rinnan on ruuveilla luu, sekä jäntevä kyynärän varsi jännittynyt.
Kärryä kiertävä kuu repii peittoa, ranka on jäätynyt.

Valkea kuu roihuaa, verikoira kuollutta ajaa.
Valkea kuu roihuaa, verikoira kuollutta ajaa.

Virrassa rattaani vihmoo, katkoo teriä,
polkee vain rautainen sääri särkyvän veriä.
Harjassa halkovan harteen karkeita neuloja,
perässä verikoira parkana repii turkkiinsa reunoja.

”Etkös elävä pelkää?” Ajaa vainaja veräjänpieleen.
”Itse kammon kera kuulen muiden minua vieneen.”
Kiehuu kuuma alla kengän, takoo kaviot, ryhtyy
maata rauhallisten nostaa, syttyy polte lyhtyyn.
Katoaa kaikki kankahalta, yksin elävä jääkin,
hetken haroo vieras käsi, etsii veräjääkin.
Vaateparsi käteen jäävä, mikä on elävän ehto?
Ettei kasva hautain päälle päivän leppälehto.

Valkea kuu roihuaa, verikoira kuollutta ajaa.
Valkea kuu roihuaa, verikoira kuollutta ajaa.

Virrassa rattaani vihmoo, katkoo teriä,
polkee vain rautainen sääri särkyvän veriä.
Harjassa halkovan harteen karkeita neuloja,
perässä verikoira parkana repii turkkiinsa reunoja.
Tippuu aika askelten, on päiväni liikaa,
paita päältä lämmittämään jää mullan piikaa.

Verikoira!